Tauno Palo, sukupolvensa rakastetuin suomalainen näyttelijä, kuoli 24. toukokuuta 1982 Helsingissä pitkän taistelun jälkeen kurkkusyöpää vastaan. Hänen poismenonsa merkitsi aikakauden loppua suomalaisessa elokuvassa, ja hänen viimeisiä vuosiaan koskevat yksityiskohdat paljastavat sekä sairauden tuoman kivun että sen poikkeuksellisen rakkauden ja kunnioituksen, jota hän sai perheeltään, kollegoiltaan ja faneiltaan.
Kuolema joka kosketti kansakuntaa
Uutinen Tauno Palon kuolemasta levisi nopeasti ympäri Suomea. Hänelle diagnosoitiin kurkkusyöpä vuonna 1980 sen jälkeen, kun hän menetti äänensä, ja lääketieteellisistä toimenpiteistä huolimatta hänen tilansa huononi. Hänen poikansa, näyttelijä Jukka-Pekka Palo, muisteli eräässä haastattelussa:
“Saavuin Laakson sairaalaan juuri ajoissa. Kun astuin sisään, isä oli jo jättämässä meidät. Hoitaja asetti ruusun hänen käsiinsä ja avasi ikkunan sanoen: ‘Nyt sielu voi lentää vapaasti pois.’” (Helsingin Sanomat, 2017)
Perhe vahvisti myöhemmin, että Palo kuoli rauhallisesti sairaalassa.
Virallinen kuolinsyy
Toisin kuin monien julkkisten kuolemat, joita ympäröi spekulaatio, tässä ei ollut koskaan epäselvyyttä: Tauno Palo kuoli kurkkusyöpään. Suomen sanomalehdet kertoivat siitä suoraan, ja elämäkerralliset lähteet – mukaan lukien hänen poikansa muistot – tukevat samaa.
Hänelle annettiin sädehoitoa, ja kasvain jäädytettiin sen sijaan, että se olisi poistettu kirurgisesti. Elämänsä viimeisenä vuonna hän tarvitsi kaksi stoomaa – toisen ruokailua varten ja toisen kurkkuunsa – eikä voinut enää puhua.
Perheen hiljaisuus ja yksityinen jäähyväinen
Viimeisten viikkojensa aikana Palo esitti itse pyynnön:
“En halua, että minusta kirjoitetaan enää mitään, kun olen sairaalassa,” hän kertoi vieraileville toimittajille (Ilta-Sanomat arkisto, 1982).
Perhe kunnioitti hänen toivettaan. He myös kieltäytyivät valtiollisista hautajaisista ja valitsivat sen sijaan vaatimattoman siunaustilaisuuden, jota johti arkkipiispa Mikko Juva Kivelän sairaalan kappelissa. Palo haudattiin Helsingin Malmin hautausmaalle (kortteli 1–32–318).
Sairauden tuska
Kirjassaan Isä ja poika Jukka-Pekka Palo kuvasi isänsä kärsimystä:
“Erityisen tuskallista oli, että noina vuosina laki rajoitti vahvojen kipulääkkeiden käyttöä. Sairaus oli armoton, ja isä kohtasi sen rohkeudella.”
Tämä rehellinen kertomus näyttää näyttelijän inhimillisen puolen, sen mikä jäi yleisön kiillotetun kuvan ulkopuolelle.
Pojan viimeiset sanat
Jukka-Pekka Palo on usein julkisesti pohtinut isänsä kuolemaa. Eräässä Ylen haastattelussa hän sanoi:
“Isä ei ollut ainoastaan suuri näyttelijä, vaan myös mies, joka kantoi sairautensa arvokkaasti. Näin sekä kärsimyksen että voiman. Sen minä muistan.”
Rakkaudella muistettu
Yli neljä vuosikymmentä myöhemmin Tauno Palo muistetaan ei niinkään poissaolijana, vaan ihmisenä, joka elää edelleen suomalaisen kulttuurin sydämessä. Hänen elämänsä yhdisti taiteellisuuden, tyylikkyyden ja arvokkuuden, ja hänen elokuvansa pysyvät ajattomina aarteina.
“Minut muistetaan enkä enää entisen miehen varjona, vaan sen miehen varjona, joka olen nyt,” Palo sanoi kerran klassikkoelokuvassaan Kulkurin Valssi.
Tuo lause resonoi yhä syvästi. Hän ei ole menneisyyden varjo, vaan suomalaisen elokuvan kultakauden loistavin symboli – valo, joka jatkaa uusien sukupolvien inspiroimista.
